Usein kärkkäimmät talouskasvua isoon ääneen toitottavat vanhan liiton bisneshait ja ympäristötietoisimmat keskituloiset humanistit eivät mahdu saman pöydän ääreen, kun avataan keskustelua valtion, yrityksen tai kunnan talouden kasvattamiseksi. Vaikka varsinainen tehdasbuumi maassamme on ollut ohi jo vuosikymmeniä, silti monesti liian mustavalkoisesti ajatellaan, että investoinnit taloustilanteen parantamiseksi olisivat automaattisesti ympäristölle ja koskemattomalle luonnolle haitallista. YVAt eli ympäristövaikutusten arvioinnit ja muut Suomen viranomaisien vaatimat selvitykset ovat kyllä aina paikallaan, kun uusia tuotantolaitoksia ja tehdasalueita kaavaillaan rakennettavaksi, mutta kaiken ympäristöön liittyvän byrokratian läpijunttaaminen on huomattavasti hankalampaa, kuin mitä esimerkiksi on lunastaa mukavat kasinoedut takaava Casinovon bonuskoodi. Varsinainen uhkapeli alkaa tosin tehtaita pystyttäessä vasta silloin, kun kaavat tulevat julkisiksi kunnan virastoihin ja lähialueiden asukkaat voivat tehdä valituksia rakennussuunnitelmista. Valituksen mahdollisuus itsessään on kuitenkin tärkeä osa kunnallista päätöksentekoa, vaikka sitä liian usein käytetään täsmäaseena vain kiusantekoon.
Miksi siis lähes joka ikinen kerta Suomessa uusien rakennushankkeiden alussa sikiää parhaimmillaan kymmeniä valituksia koskien rakennustöitä? Joskus syy voi löytyä samalla alalla kilpailevasta yrityksestä, joka koittaa valituksillaan kaataa toisen toimijan laajenemishankkeen. Toisinaan melu- tai muut haitat voivat todellisuudessakin nousta uuden rakennuksen tai liiketilan myötä kohtuuttoman suuriksi lähiasukkaiden kodeissa, mutta monesti kovaäänisyyttä käytetään vain tekosyynä viivästyttää turhaan saneeraustöitä. On kuitenkin fakta, että juuri 80- ja 90-luvuilla monet yritykset tekivät luontoon ja ympäristöön vaikuttavia selvityksiä hyvin löyhästi tai jopa törkeästi vedättäen ja ehkä myös tästä syystä uusiin suurhankkeisiin suhtaudutaan nykyään ennennäkemättömän negatiivisesti ja epäilevästi.
Naurettavan läpinäkyvistä tekosyistä taas esimerkkejä löytyy maastamme pilvin pimein, kuten muutaman vuoden takainen valitus vammaisten palvelukodista erään Suomen pikkukunnan naapuruston asukkaiden keskuudessa. Asukkaat pyrkivät torppaamaan palvelutalon rakennustöitä vetoamalla ties mihin syyhyn, parhaimmillaan liito-oravien pesimistapoihin, vaikka mitään merkkejä tai todisteita kyseisen lajin läsnäolosta ei koskaan löydetty. Pian julkisuudessa yhteisö sai tahtomattaankin vammaisia syrjivän leiman otsaansa tuomalla aina uusia syitä, jolla rakennustyöt saataisiin estettyä.
Kun vanhat elinkeinot nojautuivat fyysisiin tuotantotiloihin ja -laitoksiin, piti ympäristön kannalta tehdä paljon kompromisseja, vaikka vielä 1980-luvulla vihreä ajattelu oli aivan eri tasolla, kuin nykyään. Tänä päivänä, kun tulemme yhä riippuvaisimmiksi tietoyhteiskunnasta ja internetistä, uudisrakentamisen tarve on aivan erilainen kuin aikaisemmin. Suuret teollisuusyhtiöt ovat jo aikoja sitten karanneet halpatyövoiman maihin, joten hyvinvointivaltioihin nykyään nousevat suuret teollisuusrakennukset ovat yhä useammin serverihalleja. Muun muassa tuhansia Googlen palvelimia sijaitseekin jo Suomessa, sillä täällä on korkeasti koulutetun käyttöhenkilökunnan lisäksi valmiiksi jo viileä ilmasto, joka on suurtehopalvelimille yksi tärkeimmistä elinehdoista.
Yritys- ja liiketilojen siirtyessä kaupunkien keskustoista pilveen muuttaa myös tuhansien suomalaisten työssäkäyvien elämää; etätyötekijöiden ja freelancereiden määrä kasvaa, eikä joka päivä tarvitse edes välttämättä ajaa työpaikalle lainkaan, sillä niin moni asia hoituu tänä päivänä täysin verkossa. Etenkin digitaaliset alat, kuten sovelluskehitys, markkinatoimistot ja graafiset toimistot voivat näinä päivinä toimia täysin päätoimisesti yrittäjän ja työntekijöiden kotoa käsin vähentäen päästökuormitusta maanteillä, kun työmatka lyhenee muutamista kilometreistä oman sängyn ja läppärin väliseksi matkaksi.
Eikä vihreä ajattelu rajaudu tällä vuosikymmenellä ollenkaan pelkkiin ”trendikkäisiin” aloihin ja kotona työskenteleviin: harvassa ovat ne yritykset, joilla ei ole minkäänlaista jätteenkierrätysohjelmaa ja päästökaupat ovat luoneet aivan oman ulottuvuutensa suuryritysten taloushallintoon. Ekologisuudesta on maailmassa onnistuttu brändäämään jo lähes luksustuote ja etenkin yritystuotteissa kierrätysmateriaaleja ja erilaisilla kansainvälisillä sertifikaateilla merkittyjä tuotteita suositaan yli muiden. Siinä, missä ”puunhalaajalle” naurettiin 30 vuotta takaperin, saa nykyään helposti juntin leiman otsaan, jos kyseenalaistaa kierrättämisen arvot ja luonnon merkityksen nykyihmiselle.
